Pieni paha susi ja suuri viekas kettu

Luulin ostaneeni koiran... sainkin ketunpojan.

 Sain villin, ulkona viihtyvän, omapäisen, hampaitaan aina käyttävän, oman mielipiteensä kuuluvasti ilmoittavan, ahneen pedon.... Olisin halunnut koulutettavan, hellimistä rakastavan ja uskollisen lenkkikaverin.

 Hyvä uutinen on, että ketulle kasvoi vihdoinkin kuono, "putki", jolla haistaa ja ehtii syömään kaiken.


Meillä asustaa myös susi... kääpiösusi siis.

Sudella ja ketulla on viha-rakkaus-suhde. Yhdessä on aivan ihanaa ärsyttää lauman muita jäseniä. Varsinkin aikainen paini ja illan viimeinen paini ovat mitä mainioin hermojentestausmenetelmä.

 Yhdessä voidaan myös syödä luita... tosin samaa luuta ei mitenkään voida syödä ja toisen luu on aina parempaa, jolloin vaihdetaan ja lopulta mennään sekaisin kumman luu olikaan kumman ja petojen oikea luonne tulee esiin....

 ... Sama käy yhdessä ulkoillessa.

 Onneksi sentään lauman sisäiset arvojärjestykset ovat jo uudella tulokkaalla melkein hallussa.. Susi on tällä hetkellä arvojärjestyksessä ylimpänä, erään aavikkoketun kanssa. Yksi kaksijalkainen "luulee" olevansa laumanjohtaha, mutta oikeasti se on vain se komentava ääni joka pilaa kaiken ilon elämästä... Yksi antaa hellintää ja herkkuja kun vian hieman pyytää ja esittää surkeaa, hellivä ruokakomero, ja yksi vain heiluu mukana.

Lauma on siis vielä melko sekaisin... Mitäpä voisi petojen kanssa eläessä odottaakaan...